Keväällä soitin perheenisälle.Syksyllä leskelle.
Talvella 2021 istuin lapsiperheen keittiössä. Kaksi alle 40-vuotiasta vanhempaa, kaksi pientä lasta, lainaa satoja tuhansia. Omaisuus vakuutettu kattavasti, lapsilla sairauskuluvakuutukset.
Vanhemmilla ei mitään.
Perhe oletti, että kaikki on kunnossa. Helpointa olisi ollut nyökätä ja ottaa kopio olemassa olevasta.
Keskustelussa he kuitenkin oivalsivat, mitä paperit eivät näyttäneet: suurin turvaamaton riski istui siinä pöydän ääressä. Kaksi ihmistä, joiden palkoilla kaikki pyöri.
Käännettiin koko asetelma.
Autoihin kevyemmät turvat. Kodin omavastuut vastaamaan todellista riskiä. Lapsille tapaturmaturvat; maailman rakkaimmat, mutta talous ei pyörinyt heidän varassaan.
Ja vapautuneet eurot sinne, missä riski oikeasti asui: vanhempiin. Sairauskuluvakuutukset suppean työterveyden jatkoksi, sairauslomaturvat tulonmenetyksiä varten, henkivakuutukset sitä isointa silmällä pitäen.
Pidimme säännöllisesti yhteyttä. Keväällä 2024 pirautin taas isännälle. Sairauslomalla, tutkimukset kesken.
Syksyllä asiakasjärjestelmässä luki: kuolinpesä.
Soitin rouvalle. Syöpä oli vienyt miehen alle vuodessa.
Raha ei tuo ketään takaisin.
Mutta korvaukset oli maksettu, eikä lesken tarvinnut tietää, milloin jaksaisi palata töihin. Taloudessa oli tilaa hengittää ja surra.
Kaikki lähti yhdestä hetkestä yli kolme vuotta aiemmin: siitä, ettei otettu kopiota, vaan haastettiin.
Kopiokone on halvin myyjä. Ja kallein.